Olen suhteessamme Jumalan kanssa aika cool, tunteeton ja väsynyt huutamaan koko syksyn jatkunutta "apua"-hokua. On kai Hä'n sen takana, että tässä kirjoitan kesällä uudelleen vuokraamani kaksion nurkassa hyvissä voimissa, suhteet omaisiin ja ystäviinkin kunnossa(yksikössä?). Joulumieltä vaan pimentää taloudellinen tilanne, jossa selvä siunaus kuitenkin näkyy siinäkin: ehdittyäni tuskin stressata olen vaan pystynyt hoitamaan laskuista akuuteimmat kuukausi toisensa jälkeen. Puhelinliittymiäkin on edelleen kaksi voimassa(prepaid on varalla jos en pysty maksamaan käyttöliittymän kk-maksua)

Niin, Iskää lähestyn nojatuolissa useimpina aamuina kahvimuki vieressä piristämässä(tarpeentullen). Selaan lähestyslaivatuliaiskalenterista oikean päivän ja kommentoin rukousta päiväkirjalleni(600-sivuinen note book)ennen Vanhaan testamenttiin, sitten uuteen sukeltamista. Pintasukellusta se olisi, ja tänään luin Ilmestyskirjan yhden luvun läpi ennen Samuelin kirjan lukua. Rastin ruudun joka kerta kummankin testamentin kohdalta päivyrissä, josta näen kun Raamattu on kahlattu läpi(äsken sukellettiin...). Voin ihan hyvin aloittaa alusta ainakin UT:n, en muista milloin asetin tavoitteeksi lukea edes evankeliumit peräkanaa.

Mahtaako tyytyä antamaani tilaisuuteen äännähtää Sanansa kautta lukijalle, ainakin olen liikkeellä(tuolin pohjalla)kynän kanssa alleviivaten mielestäni pysäyttäviä kohtia. Joskus kirjaan note bookin sivulle mietityttävän pätkän, tuskin koskaan niihin palaten. Enkö ole palava enkä kylmä? Miten tässä mielentilassa tehdään parannus?

Olen yllättävän tyytyväinen tilanteeseen, joka seurasi exän lopetettua kaiken yhteydenpidon. Nyt suhteemme on selkeästi ohi, loppu, ja olen vapaa! Samalla tavalla sinkku ja yhden hengen talous kuin 2v 2kk sitten, tavatessani kaverin,jonka iskin netistä. Pahat aavistukset tuttavuuden alussa olisi kannattanut ottaa huomioon, mutta olin niin odottanut kohdetta olemassaoleville odotuksille ja tunteille koko kevään...

Pääsin opiskelemaan miehen asuinpaikkakunnalle, vietimme rantalomaa ja petyin tyytymättömään poikakaveriini kahden viikon tuttavuuden jälkeen! Pahempaa oli tulossa, ja syksy olikin tunteiden kohdistamista epämääräiseen ja ristiriitaiseen kohteeseen. Ahdisti olla pienellä paikkakunnalla ihmisten tuomitsema eronneen miehen uusi nainen, susipariksi sanoi äijäkin meitä ja osti torilta fleecetakit,harmaat sudet kankaan kuvioina. Vasta keväällä minun irrottauduttuani vähitellen tunnesuhteesta mies ilmoitti alunperinkin kokeneensa suhteemme olevan syntiä, tai siis suhteen kenen kanssa tahansa jälkeen avioeron lastensa äidistä, samalla paikkakunnalla elävästä hyvinkoulutetusta nuoruudenvalitustaan.

Mikä vahinko! Mooseskin kävi erämaassa, mutta eikö palannut sieltä avioituneena? Minun kävi kuitenkin hyvin, onhan kiitosaiheita muutamia:

A)Olen terve: ainakin asun taas hoitavan yliopistosairaalan lähellä, jonka poliklinikalla sain viime kuussa ohjeita mm. lisätä kuitupitoisen ravinnon käyttöä. Saan soittaa omalääkärille heti jos joku oire huolestuttaa. En pelkää sikainfluenssaa...

B)Sain asuntoni takaisin hyvässä kunnossa, minullapa on pääkaupunki vuokranantajana, ei joka tytöllä!

C)Olen vapaa! Ja katsonkin jatkossa tarkasti kenen kanssa hynttyyt edes harkitsen laittaa yhteen...

Töllötin tv:stä modernin rikoksen ratkaisijatiimin vaikeuksia, narsisti tappaja haki hakkerin keinoilla uhreja mistäs muualta kuin nettipalstoilta. Riensin siivoamaan kuvia naamakirjasta ja deittisivustolta, joskin niitä on jo voinut joutua levitykseen. Asunnon pihasta varon julkaisemasta tietoa erityisesti.

Samalla vakavoiduin ja toistin aamullisen rukouksen(ääneen): tarvitsen asuinkumppanin! Olen iloinen paettuani häkävaaraa ja ties mitä maaseudun idyllissä uhkaavaa miehen kanssa yhdessä vuokraamastamme talosta. Yhtä suojaton olin siellä, kaverin nukkuessa tulpat korvissa umpiunta puolet vuorokaudesta, lukitun oman ovensa takana. Oli sekin parisuhde!

Jumala ei todennäköisesti anna ainakaan taloudellista menestystä, jos minun ei pidä kykenemän matkustaa em. miehelään. Elän täällä uusiosinkkuna "kädestä suuhun", huomenna taistelen sosiaalietuuksista tiedostaen huono-osaisuuteni. Vaikka olenkin tehnyt esiintymistaitoa ja ulkonäköä vaativia keikkahommia kuukauden ajan neljä päivää viikossa! Vuokran toivonkin voivani maksaa aamulla kun tilini tarkistan. Asun kahdelle tarkoitetussa huoneistossa... maksaen tulevan puolisoni osan kuukausivuokraa omani lisäksi. Väärä motiivi haikailla seuraa, vai? Ei, käytännöllistä monella tavalla: olen jatkanut itselleni juttelemista...

Tällainen Jumala meillä on? Voi yöllisen kokemukseni kyseenalaistaakin, mutta aito asia minulle tapahtui elokuun 11. päivän alkaessa, aamunyön ensi tunnilla. Parahdin: "Jeesus auta!" tilanteessa, jossa pitkään jatkunut lamaannus, masennus ja kuin unissakävely on yhtäkkiä poissa!!! Olen pian kuukauden asunut uudessa(vanhassa)osoitteessa palattuani avoliitosta ja asuinkumppanuudesta psittain tahdonvastaisesti irtautuneena kotikaupunkiini. Shokkikokemuksena minä nyt sitä pidän: huomaankin vasta nyt pystyväni muistelemaan esimerkiksi talvea, ex-sulhaseni kohtaamista lumisella kadulla puun alla...Muistaen erityisesti senkin, miten hämmästynyt olin miehen käytöksestä, elinhän epävarmana suhteessa. Olinko väärässä, kun epäilin miehen halua sitoutua?

Tänään huomasin kirjoittavani tosissani, että jos tuo sulhanen tulisi nyt ja kosisi,vastaisin myöntävästi! Olisiko liittomme silloin sen siunatumpi, nyt ainakin pitäisi tavallaan tutustua uudestaan, kun olen tullut tällaisen matkan päähän. Lähtöpaikasta ostamastani vihkosta  on ollut iso apu: aloitin A4-kokoisten sivujen täyttämisen mielenterveyden omahoitona, "mentalwear"-vihkon kannen tekstin "Emmää kestä, hirvee stressi!!"alleviivaten. Istuin silloin, 27.7 kuumalla pihaterassillani kaikin puolin tuskissani, kuitenkin kokien kasassa pysyväni. Olin palannut takaisin vuodentakaiseen tilanteeseen. jossa halusin eroon juuri sinkkuelämästä ja yksinäisyydestä!

Kriisin hyvä vaihe lienee tämä, jossa hyväksyn tapahtuneen, ja koen toivoa olevan, mielessä mahdollisuus jopa palata liittoon, vaikka se tuntuukin epätodennäköiseltä tällä hetkellä. Eikö ihmissuhde joskus tarvitsekin testiajan, jolloin se jos ei onnistu päättymään, alkaa uudenlaisena? Ainakin, kun molemmat pitkin matkaa epäilivät onko Jumala meidät yhteen tuonutkaan...Nyt joka tapauksessa alan toimia: aloitin lesepuuron keittämisellä ja palastelin sekaan omenalohkoja lukiessa Vitamiini-kirjasta, kuinka sairaudet syntyvät solutasolla. Toimintaohje löytyi samalta sivulta: hampaiden kuntoa korostettiin muun terveyden edellytyksenä, ja päätin soittaa heti aamulla päivystysajan hammaslääkäriin. Lepoa tarvitsen saadakseni voimia aloittaa lopultakin lihaskuntoharjoittelu, aerobista liikuntaa harjoitin eilenkin pyöräilemällä kymmenisen kilometriä asioilla liikkuessa. Kävin labrakokeissa ensi viikon erikoislääkäriaikaa varten ja täytin työ- ja elinkeinotoimistossa hakemuksen koulutukseen.

Olen mä kaiken aikaa toiminut, mutta jotain aukesi, uskoisin että tunnepuolella oli "kahle". Surusumussa kuljin, aloin itkeskellä eroa jo kesän alussa, vaikka sovimme miehen kanssa ettei tähän välttämättä suhde lopu. Hoidin ilottomasti toimistoissa paperiasioita, hain etuuksia hankkien todistuksia vinon pinon(kuhunkin)ja kuljin tukka putkella paikasta toiseen lähtöpisteen pukeutumispeilillä asun hyväksytettyä. Olen toki itsetutkistelua harjoittanut kaiken aikaa, mutta pelännyt löytäväni jotain, mitä on vaikea kestää. Kuten virheratkaisuja, väärinarviointeja? En pelkää enää, ja ilmoitin myös em. siipalle sattuneesta. Onhan mies uskovainen, ja vetää toivottavasti suhteemme kannalta oikeat johtopäätökset. Onneksi on rukous, keinona varmistaa johdatus ja Raamattu oppaana elämiseen kristittynä. Hassua, voisimme miehen kanssa aloittaa alusta ihan konkreettisesti, muistanhan miten odotin tekstariaan(soittoaan) vaihdettuamme numeroita. Olin tallentanut väärän numeron ja siten viestitin jonkun tuntemattoman kanssa pitkään, ennen asian hoksaamista. Mies oli tahollaan ihmetellyt kun en ota yhteyttä, hänellä ei vielä ollut minun numeroani...

Nyt on, ja odotan vastausta...Jumala sen siunatkoon!

Yksi kokee pysyä uskisten kanssa, toinen evankelistana maailmassa. Itse tiedän olevan tärkeintä pitää yhteyttä ylöspäin, Herraamme Jeesukseen Kristukseen. Hän on nimittäin Jumalan kanssa väleissä pysymisen väline, ihmisen stailaaja. Mutta mikä on oma osani asetelmassa?

Ajatukseni askartelee sentään tärkeimmässä eli Jumalan tahdon tuntemisessa. Muutahan minulla ei ole! Ei tällä hetkellä, paitsi asunto, jonka vuokran maksamiseen joudun hakemaan Kelan asumistukea. Senkin käsittelyajan sanottiin olevan jopa kuukausi! Siispä hain toimeentulotukea sosiaalitoimistolta, olenhan rahaton ennen työttömyyspäivärahan maksupäivää. Tv:kin näkyy, kiitos teknikkoystävän, ja vilkuilen kodinsisustusohjelmia hyvin tietoisena varattomuudestani. Vaikka eihän kaikki maksa: roskalavasisustus voisi olla uniikki...Ja onhan minulla tärkein: työ- ja ruokapöytä, sänky ja nojatuoli. Aivan yksinäinenkään en ole, enkä enää toivoton. 

Jumalani, puhu minulle ja johda kulkuani, kiitos!